Multilingual Folk Tale Database


Rotkäppchen (Jacob & Wilhelm Grimm)

Punahilkka Capuchinho Vermelho
unknown author unknown author
Finnish Portuguese

Olipa kerran pieni herttainen tyttö, jota kaikki ihmiset rakastivat, mutta eniten kaikista häntä rakasti hänen mummonsa, joka ei tiennyt mitä kaikkea hyvää hän olisi antanut suloiselle lapselle.

Kerran hän lahjoitti tytölle punaisen hilkan, ja koska se oli kovin soma, ei tyttö tahtonut mitään muuta päähinettä enää käyttää, ja siksi häntä ruvettiin sen jälkeen kutsumaan Punahilkaksi.

Eräänä päivänä äiti sanoi tytölle:

- "Kuuleppas, Punahilkka, tässä on palanen kakkua ja pullo viiniä, vie ne mummolle. Hän on sairas ja huonoissa voimissa ja tarvitsee hiukan virkistystä. Lähde matkaan, ennenkuin tulee kovin kuuma, ja kävele siivosti äläkä poikkea tieltä, muuten kompastut ja rikot pullon eikä mummolle jää mitään juotavaa. Ja kun astut tupaan, niin älä unohda sanoa hyvää päivää älä kurkistele joka nurkkaan." - "Kyllä minä teen kaiken sen", sanoi Punahilkka äidille kilttinä ja kuuliaisesti ja antoi kätensä vakuudeksi.

Niinpä Punahilkka lähti matkaan. Mummo asui metsässä, puolen tunnin matkan päässä kylästä. Kun Punahilkka saapui metsään, kohtasi hän ison suden. Mutta Punahilkka viattomana ei tiennyt, kuinka ilkeä eläin susi oli, eikä osannut siis pelätä sitä laisinkaan. - "Hyvää päivää, Punahilkka", sanoi susi reippaasti. - "Jumal' antakoon, susi," vastasi Punahilkka ääni silti hieman väristen. - "Minne sinä menet näin varhain, Punahilkka?" - "Mummoni luo." - "Mitä sinulla on esiliinassasi?" - "Viiniä ja kakkua; eilen meillä leivottiin, ja sairaan mummon pitää saada jotakin hyvää, jotta hän vahvistuisi." - "Punahilkka, missä sinun mummosi asuu?" - "Noin neljännestunnin päässä täältä metsässä, hänen mökkinsä seisoo kolmen tammen alla, ja ympärillä kasvaa pähkinäpuita, etkö sinä sitä tiedä", sanoi Punahilkka hieman närkästyneellä äänellä.

Susi tuumi itsekseen: "Tuo nuori, hento tyttö on mitä ihanin makupala, hän maistuu vielä tuhat kertaa paremmalta kuin vanha, kurttuinen eukko. Jos olen ovela, niin sieppaan molemmat suuhuni!"

Susi jolkotteli hetken aikaa Punahilkan rinnalla, sitten se sanoi maireasti: - "Punahilkka, katsohan noita kauniita kukkia, joita kasvaa metsässä, miksi et katsele ympärillesi? Luulenpa, ettet kuule, miten suloisesti linnutkin laulavat ja livertävät? Sinähän astut vakavana ikäänkuin olisit kouluun menossa, ja kuitenkin metsässä on niin hauskaa olla."

Punahilkkakin ihan kuin havahtui suven kauneuteen avaten silmänsä, ja kun hän näki, miten auringonsäteet hyppivät puitten lomassa ja kaikkialla kasvoi kauniita kukkia, tuumi hän: - "Jos tuon mummolle kukkakimpun, niin hän varmasti iloitsee. On vielä varhaista, joten ehdin poimia - tulenhan minä sittenkin ajoissa perille."

Ja niinpä Punahilkka juoksi iloisesti laulellen metsään ja poimi kukkia. Ja poimittuaan yhden kukan hän näki kauempana toisen, joka oli hänestä vieläkin kauniimpi, ja juoksi sitä poimimaan ja joutui siten yhä syvemmälle metsään.

Mutta susi ei aikaillut vaan läksi viivyttelemättä suoraan, juoksujalkaa mummon talolle ja kolkutti jo kohta kiiluvin silmin ovea. - "Kuka siellä?" huusi mummo sisältä heikolla, värisevällä äänellä. - "Punahilkka, tuon sinulle kakkua ja viiniä, avaa heti ovi!" - "Paina vain ovenripaa", sanoi mummo helpottuneena ja iloisena, "olen sairas enkä jaksa nousta vuoteesta."

Susi painoi ripaa ja ovi lensi auki. Suoraa päätä ja sanaakaan sanomatta susi astui mummon vuoteen luo ja nielaisi hänet suuriin suihinsa. Sitten se puki kiireellä mummon vaatteet ylleen, pani myssyn päähänsä, kävi vuoteeseen ja veti uutimet eteen. Tuvan hämärässä susi saattoi vuoteessa näyttää kauempaa ihan mummolta.

Punahilkka oli poiminut jo tovin kukkia, ja kun hänellä oli niin paljon, ettei hän jaksanut enempää kantaa, muistui mummo hänen mieleensä ja hän läksi mummon punaiselle metsämökille. Hän ihmetteli suuresti nähdessään, että ovi oli auki, ja kun hän astui tupaan, tuntui hänestä siellä omituiselta, ja hän tuumi: - "Voi hyvänen aika, miksi minua tänään pelottaa, muutenhan aina menen niin kernaasti mummon luo!"

Punahilkka sanoi hiljaa kysyvästi, tuvan nurkkaan sängyn suuntaan kurkkien: - "Hyvää huomenta", mutta kukaan ei vastannut.

Sitten hän astui vuoteen luo ja vetäisi uutimet syrjään. Siinäpäs mummo makasi myssy silmillään ja näytti kovin salamyhkäiseltä ja merkilliseltä. - "Kuules, mummo, miksi sinulla on niin isot korvat?" - "Jotta paremmin kuulisin sinun puhettasi" - kuului ihmeen käheä vastaus. - "Kuules, mummo, miksi sinulla on niin isot silmät?" - "Että paremmin näkisin sinut" - kuului nyt vastaus yskimisen kera. - "Kuules, mummo, miksi sinulla on niin suuret kädet?" - Punahilkan ääni kuulosti jo hyvin ihmettelevältä. - "Että voisin paremmin tarttua sinuun" - vastattiin vuoteesta nopeasti. - "Kuules, mummo, miksi sinulla on niin hirvittävän suuri suu?" - ennätti Punahilkka vielä kysyä. - "Että paremmin voisin syödä sinut."

Tuskin susi oli sen sanonut, kun se samassa hyökkäsi kiinni Punahilkkaan ja nielaisi parilla hotkaisulla Punahilkka-rukan.

Kun susi oli tyydyttänyt halunsa, kävi se taasen vuoteeseen makaamaan ja alkoi ääneensä kuorsata. Metsästäjä kulki mökin ohi ja tuumi: - "Kylläpä tuo vanha vaimo kuorsaa, parasta käydä katsomassa, onko hänellä hätä."

Hän astui tupaan, ja kun hän tuli vuoteen luo, näki hän, että susi makasi siinä. - "Täältäkö tapaankin sinut, vanha veikko", sanoi metsästäjä tyynesti, - "Olen etsinyt sinua jo kauan aikaa."

Hän aikoi ampua suden, mutta samalla juolahti hänen mieleensä, että susi oli ehkä syönyt mummon ja ehkäpä mummo oli vielä pelastettavissa. Niinpä hän ei ampunutkaan, vaan otti sakset ja alkoi leikata nukkuvan suden vatsaa auki. Leikattuaan vähän matkaa näki hän punaisen hilkan pilkistävän esiin ja sitten koko tyttö hyppäsi lattialle ja sanoi: - "Huh, kuinka minä pelästyin, suden vatsassa oli hirveän pimeää!"

Sitten vanha mummokin tuli esille ja hänkin oli vielä hengissä, vaikka hänen olikin vaikea hengittää. Nyt keksi Punahilkka hakea kiireesti isoja kiviä, joilla suden vatsa täytettiin! Kun susi heräsi, aikoi se juosta kavalasti tiehensä, mutta kivet olivat niin painavat, että susi kaatui maahan ja kuoli siihen paikkaan.

Kaikki kolme olivat iloiset. Metsästäjä nylki suden nahan ja vei sen kotiinsa. Mummo söi rupatellen ja juoruillen kakkua ja joi viiniä, jota Punahilkka oli tuonut, ja tuli jälleen terveeksi. Mutta Punahilkka tuumi: - "En koskaan enää poikkea tieltä metsään, kun äiti on kieltänyt."

Kävikinpä sitten kerran niin, että Punahilkka oli taas viemässä lämpimäisiä isoäidilleen. Eikös hänet taas yhyttänyt metsässä toinen iso sudenrontti, joka yritti mielinkielin houkutella Punahilkkaa poikkeamaan polultaan. Punahilkkapas ei suden houkutuksiin nyt langennutkaan, vaan jatkoi kiiruhtamalla matkaansa suoraan mummonsa mökille.

Perillä Punahilkka kertoi mummolleen kohtaamisesta suden kanssa ja siitä, kuinka tämä oli tervehtiessään luimistellut Punahilkkaa viirusilmillään todella ilkeän epäilyttävästi. - "Aivan varmasti tuo susi olisi hotkinut minut suihinsa, jos en olisi pitänyt varaani ja kiiruhtanut tänne!" - sanoi Punahilkka ja kuulosti vieläkin hieman säikähtäneeltä. - "Oih - susi saattaa tulla perässäsi tänne!" hätkähti mummokin ja kiirehti tilkitsemään mökin ovea kiireesti tiukasti kiinni.

Eipä mennyt kuin lyhyt hetki, kun mökin oveen koputettiin hyvin vaativasti! - "Avaa pian, rakas mummoni! Olen Punahilkka ja tuon sinulle taas maukkaita kakkusia ja viiniäkin!" - kuului oven läpi melko möräkällä äänellä.

Mummo ja Punahilkka eivät avanneet ovea, vaan olivat sisällä ihan hiirenhiljaa. Harmaaturkki kierteli muutaman kerran levottomana mökin ympärillä ja loikkasi sitten mökin katolle. Sinne susi asettui odottamaan illan hämärtymistä ja sitä, että Punahilkka lähtisi paluumatkalleen kotiinsa. Silloin susi aikoi hiipiä Punahilkan perään ja hyökätä tämän kimppuun pimeyden turvin.

Mummo vanhana ja viisaana heti huomasi suden salajuonet. Talon edessä oli suuri kivisammio ja mummo sanoi hiljaa Punahilkalle: - "Keitin eilen suuren kasan makkaroita. Kanna tuo keitinvesi tuohon sammioon!"

Punahilkka teki työtä käskettyä ja kantoi ämpärillä sammion piripintaan makkaranhajuista vettä. Nyttenpä makkaran haju kohosi kiihottavana sammiosta katolle suden pitkään kuonoon. Susi kurotti yhä alemmaksi nähdäkseen, mistä tuo vastustamaton tuoksu tuli. - Kurkotellessaan ja pitkää kaulaansa venytellessään se menetti otteensa katosta ja luiskahti mäiskähtäen sammioon ja hukkui siihen paikkaan!

Punahilkka palasi illan tullen iloisena hypähdellen kotiinsa - eikä kukaan enää ikinä tehnyt hänelle mitään pahaa!

Era uma vez uma doce pequena que tinha o amor de todos os que a viam; mas era a avó quem mais a amava, a ponto de não saber o que mais dar à criança. Uma vez deulhe um capucho de veludo vermelho e, como este lhe ficava tão bem que ela nunca mais quis usar outra coisa, chamaram-lhe simplesmente Capuchinho Vermelho. Um dia disse-lhe a mãe: "Vem cá, Capuchinho Vermelho, aqui tens um pedaço de bolo e uma garrafa de vinho para levares à tua avó. Ela está doente e fraca e isto há-de fortalecê-la. Põe-te ao caminho antes que se ponha quente e, quando estiveres no bosque, vai directa e não te desvies do carreiro, senão ainda cais e partes o vidro e a tua avó não recebe nada. E quando entrares no quarto dela, não te esqueças de dizer bom dia e não te vás pôr a espreitar em todos os cantos."

"Vou fazer tudo bem," prometeu Capuchinho Vermelho dando a sua mão. A avó vivia isolada no bosque, a meia légua da aldeia. Quando Capuchinho Vermelho chegou ao bosque, um lobo veio ao seu encontro. Capuchinho Vermelho não sabia que se tratava dum animal malvado e não teve medo nenhum. "Bom dia, Capuchinho Vermelho," disse ele. "Muito obrigado, lobo." - "Aonde vais tão cedo, Capuchinho Vermelho?" - "À minha avó." - "O que levas debaixo do avental?" - "Bolo e vinho: ontem cozemos, portanto a pobre avó doente vai poder receber algo bom que a fortaleça." - "Capuchinho Vermelho, onde vive a tua avó?" - "Ainda a um bom quarto de légua dentro do bosque, debaixo dos três carvalhos, aí fica a casa dela; logo abaixo ficam as avelaneiras, assim já saberás," disse Capuchinho Vermelho. O lobo pensou para si mesmo: "Que coisa tenra, dará um pitéu suculento. Vai saber ainda melhor que a velha. Tens que agir ardilosamente se queres apanhá-las ambas." Então andou um pouco ao lado de Capuchinho Vermelho e depois falou: "Capuchinho Vermelho, vês as lindas flores por aqui à tua volta? Porque não olhas para elas? Acho que ainda nem reparaste como os passarinhos estão a cantar amorosamente. Andas tão séria, como se fosses para a escola, enquanto que tudo no bosque está tão alegre."

Capuchinho Vermelho levantou os olhos e quando viu como os raios de sol dançavam entre as árvores, para a frente e para trás, e como havia lindas flores por todo o lado, pensou: "Se eu levar à avó um ramo fresco, hei-de dar-lhe alegria. Ainda é tão cedo que chegarei bem a tempo." Então ela saiu do carreiro e entrou no bosque à procura de flores. E cada vez que tinha apanhado uma, pensava que mais longe haveria outra ainda mais bonita e corria a apanhá-la, de tal forma que entrou cada vez mais fundo no bosque. Mas o lobo foi directo para casa da avó e bateu à porta. "Quem está aí?" - "É Capuchinho Vermelho, trazendo bolo e vinho, abre!" - "Levanta o trinco," gritou a avó, "eu estou demasiado fraca para me poder levantar." O lobo levantou o trinco, a porta abriu e ele, sem uma palavra, dirigiu-se à cama da avó e comeu-a. Depois vestiu as roupas e a touca dela, deitou-se na cama e fechou as cortinas.

Entretanto, Capuchinho Vermelho tinha corrido de flor em flor e só quando já tinha tantas que não podia carregar mais é que se lembrou da avó e retomou o caminho para casa dela. Estranhou que a porta estivesse aberta e, quando entrou no quarto, teve uma sensação tão estranha que disse para si própria: "Meu Deus, hoje sinto-me tão angustiada e normalmente gosto tanto de estar com a avó." Largou um "Bom dia!," mas não obteve resposta. Então dirigiu-se à cama e puxou as cortinas para trás: ali estava a avó com a touca puxada sobre a cara e com uma aparência estranha. "Ó! Avó, que grandes orelhas tens!" - "Para poder ouvir-te melhor." - "Ó! Avó, que grandes olhos tens!" - "Para poder ver-te melhor." - "Ó! Avó, que grandes mãos tens!" - "Para poder abraçar-te melhor." - "Mas, avó, que boca horrivelmente grande tens!" - "Para poder comer-te melhor." Mal tinha o lobo dito isto, pulou da cama e engoliu a pobre Capuchinho Vermelho.

E, tendo apaziguado a sua concupiscência, tornou a deitar-se na cama, adormeceu e começou a ressonar muito alto. O caçador estava mesmo a passar em frente da casa e pensou: "Como a velhota ressona! É melhor veres se há algo errado." Então entrou no quarto e, quando chegou à cama, viu o lobo lá estendido. "Aqui te encontro, velho pecador," disse ele, "há muito que te procuro!" Apontou a espingarda, mas então pensou que o lobo podia ter comido a avó e que ela ainda podia ser salva. Portanto, em vez de disparar, pegou numa tesoura e começou a cortar a barriga do lobo. Depois de ter feito um par de cortes viu Capuchinho Vermelho luzir; e após outros tantos cortes a moça saltou para fora, gritando: "Ah, como tive medo! Estava tão escuro dentro do lobo!" Depois a avó saiu, também viva mas quase incapaz de respirar. Entretanto, Capuchinho Vermelho depressa procurou grandes pedras com as quais encheram o lobo. Quando ele acordou quis fugir, mas as pedras eram tão pesadas que caiu subitamente e morreu.

Então os três ficaram muito contentes. O caçador tirou a pele ao lobo e levou-a para casa. A avó comeu o bolo e bebeu o vinho que Capuchinho Vermelho tinha trazido e recuperou forças. Mas Capuchinho Vermelho pensou: "Nunca mais na vida tornarás a sair do caminho sozinha para entrar no bosque depois de a tua mãe o ter proibido."

Também se conta que uma vez, quando Capuchinho Vermelho levava outra vez bolos1 à avó, um outro lobo falou com ela e quis tentá-la a sair do carreiro. Mas desta vez Capuchinho Vermelho estava atenta, seguiu a direito o seu caminho e disse à avó que tinha encontrado o lobo e que este lhe tinha dito "bom dia," mas com uma expressão má nos olhos: "Se eu não estivesse no caminho público, ele ter-me-ia comido." - "Vem," disse a avó, "vamos fechar a porta para que ele não possa entrar." Pouco depois o lobo bateu à porta e gritou: "Abre, avó, eu sou Capuchinho Vermelho e trago-te bolos." Mas elas não falaram nem abriram a porta, por isso o Cabeça Cinzenta deu umas voltas à casa e finalmente pulou para o telhado, querendo esperar que Capuchinho Vermelho se fosse embora à noite para então ir atrás dela e a devorar na escuridão. Gebackenes,isto é, "coisas cozidas no forno." Mas a avó percebeu o que ele tinha em mente. Havia em frente da casa um grande bebedouro de pedra e a avó disse à criança: "Pega no balde, Capuchinho Vermelho. Ontem fiz salsichas, por isso leva a água da cozedura para o bebedouro." Capuchinho Vermelho acartou água até que o grande, grande bebedouro estava completamente cheio. Então o cheiro das salsichas alcançou as narinas do lobo. Este cheirou e olhou para baixo. Finalmente, esticou tanto o pescoço que perdeu o equilíbrio e começou a escorregar. Escorregou então do telhado e caiu dentro do grande bebedouro, onde se afogou. Capuchinho Vermelho foi para casa feliz da vida e mais ninguém lhe fez mal.



Change: Change: