Multilingual Folk Tale Database


Der Wolf und die sieben jungen Geisslein (Jacob & Wilhelm Grimm)

Susi ja seitsemän pikku kiliä Ulven og de sju geitekillingene
unknown author unknown author
Finnish Norwegian

Oli kerran vanha vuohi ja sillä seitsemän pikku kiliä. Vuohiemo rakasti pienokaisiaan, kuten ihmisäitikin rakastaa lapsiaan. Joka päivä se kävi metsässä syömässä ja antoi palattuaan maitoa pikku kileille. Eräänä päivänä vuohi oli taas lähdössä metsään. Se kutsui luokseen kaikki seitsemän pikku kiliä ja sanoi: ”Rakkaat lapset! Minä menen käymään metsässä. Varokaa ilkeätä sutta, sillä jos se pääsee sisään, se syö teidät kaikki! Helpostihan te suden tunnette. Sen ääni on karkea ja käpälät mustat.” ”Rakas emo, olemme hyvin varovaisia. Älä ole yhtään levoton!”

Vuohiemon lähdettyä kului vain hetkinen, kun jo ovelle koputettiin, ja joku huusi: ”Avatkaa rakkaat lapset! Täällä on emo, ja minulla on mukanani jotakin hyvää teille.” Pikkukilit kuulivat, että sisäänpyrkijän ääni oli hyvin karkea. Siitä he tiesivät, että siellä oli susi. ”Emme avaa”, ne huusivat. ”Et ole emomme. Emolla on kaunis ja lempeä ääni, mutta sinun äänesi on karkea ja ruma.” Sen kuultuaan susi juoksi kauppiaan luo, osti suuren palan liitua ja söi sen. Siitä suden ääni tuli kimakammaksi. Se meni uudelleen tuvalle ja huusi: ”Avatkaa rakkaat lapset. Emo on täällä, ja minulla on mukanani jotakin hyvää teille.” Mutta susi oli nostanut käpälänsä ikkunalaudalle, ja pikku kilit huomasivat, että se oli aivan musta. ”Emme avaa!”, ne sanoivat yhdestä suusta. ”Emollamme ei ole tuollaista mustaa ja rumaa käpälää, sinä olet susi.”

Susi juoksi kiireesti leipurin luo ja pyysi sivelemään hiukan taikinaa käpäläänsä. Leipuri tekikin niin. Sitten susi meni myllyyn ja pyysi mylläriä ripottelemaan jauhoja taikinan päälle. Mylläri arveli, että sudella oli paha mielessä ja hän kieltäytyi täyttämästä ilkeän pedon pyyntöä. Mutta susi uhkasi: ”Jos et tee, kuten käsken, syön sinut.” Silloin mylläri pelästyi ja ripotteli jauhoja suden käpälään. Kolmannen kerran susi riensi tuvalle, koputti ikkunaan ja huuteli: ”Avatkaa, rakkaat lapset! Täällä on emo, ja minulla on mukanani jotakin hyvää teille.” Pienet kilit huusivat vastaan: ”Näytä ensin käpäläsi, että näemme, oletko varmasti emomme!” Susi nosti käpälänsä ikkunalaudalle. Kun pikku kilit näkivät, että se oli valkoinen, he luulivat emon olevan siellä ja avasivat oven. Mutta sisään astuikin susi ja hädissään pikku kilit koettivat piiloutua mikä minnekin. Yksi juoksi pöydän alle, toinen sänkyyn, kolmas uuniin, neljäs keittiöön, viides ruokasäiliöön, kuudes pesuammeen taakse ja seitsemäs kellokaappiin.

Susi sai kuitenkin ne käsiinsä ja nielaisi yhden toisensa jälkeen. Vain nuorinta, joka oli kätkeytynyt kellokaappiin, se ei löytänyt. Susi oli nyt kylläinen. Se laahusti tiehensä ja heittäytyi nukkumaan niitylle puun alle. Kun vuohiemo palasi metsästä kotiin, sitä kohtasi kauhea näky. Tuvan ovi oli avoinna, pöydät, tuolit ja penkit nurin. Pesuamme oli rikki, peitteet ja pielukset oli vedetty pois sängystä. Turhaan vuohiemo etsi lapsiaan kaikkialta. Viimein kuului nuorimman vieno ääni: ”Rakas emo, minä olen täällä kellokaapissa!” Vuohiemo veti pikku kilin esiin, ja se kertoi, että susi oi tullut sisään ja syönyt kaikki muut. Vuohiemo oli lohduton surusta kuultuaan pikku kiliensä kohtalosta. Viimein vanha vuohi astui murheellisena ulos tuvasta pikku kili perässään. Tultuaan niitylle ne näkivät suden makaavan puun juurella. Se kuorsasi niin kovasti, että oksat heiluivat. Vanha vuohi katseli sutta ja huomasi jotakin liikkuvan sen vatsassa. ”Jospa minun pienet lapseni olisivatkin vielä elossa”, se mietti. Pikku kili sai juosta tupaan hakemaan sakset, neulan ja lankaa. Vuohiemo alkoi leikata suden vatsaa auki. Tuskin hän oli ennättänyt päästä työn alkuun, kun ensimmäinen pikku kili jo pisti päänsä reiästä ja kiipesi ulos. Kaikki muutkin hyppäsivät esiin toinen toisensa jälkeen. Ne olivat ihka eläviä ja vahingoittumattomia, sillä ahne susi oli nielaissut ne kokonaisina. Siitäpä vasta ilo syntyi! Kaikki pikku kilit hyväilivät emoaan, joka oli pelastunut ne suden vatsasta. Vanha vuohi sanoi: ”Juoskaa jokainen hakemaan kiviä! Täytämme pedon vatsan niillä.” Pikku kilit hakivat kiviä ja sulloivat niitä suden vatsaan niin paljon kuin suinkin saivat mahtumaan. Sitten vanha vuohi ompeli reiän kiinni. Susi nukkui koko ajan sikeästi eikä huomannut mitään. Nukuttuaan tarpeeksi susi viimein heräsi. Sille oli tullut jano, ja se päätti lähteä kaivolle juomaan. Mutta heti, kun peto liikahti, kivet kolahtelivat sen vatsassa toisiaan vasten. Silloin susi ulvoi: ”Söin tänään kuusi kiliä, en enempää mä voisi. Nyt vatsassani kolisee, kuin kiviä siel`oisi.” Kaivolle päästyään susi kumartui juomaan. Mutta raskaat kivet painoivat niin paljon, että peto putosi kaivoon ja hukkui. Sen nähdessään pikku kilit huusivat täyttä kurkkua: ”Susi on kuollut! Susi on kuollut!” Iloisina ne alkoivat emonsa kanssa pyöriä piiriä kaivon ympärillä.

En gang var det en geit som hadde syv små kje, og hun var så glad i dem som bare en mor kan være. En dag skulle hun ut i skogen etter mat, men før hun gikk, ropte hun alle ungene inn til seg og sa: - Kjære barna mine, jeg må ut i skogen etter mat til dere. Nå må dere passe dere godt for ulven, for hvis han slipper inn i stua, eter han dere alle sammen med hud og hår. Det verste er at han kan skape seg om på så mange måter. Men dere kan alltid kjenne ham på det grove målet og de svarte føttene hans.

- Bare gå du, mor, svarte killingen. - Vi skal nok passe oss. Du kan være helt trygg! Så mekret mor og gikk rolig ut i skogen.

Det var ikke lenge før det banket på døren, og en ropte: - Lukk opp for meg, barn! Mor er kommet hjem og har med noe til dere! Men killingene hørte på målet at det måtte være ulven. - Å nei, vi lukker nok ikke opp for deg! ropte de. - Du er ikke mor vår, for hun er så fin og grann i målet. Du er ulven, det hører vi godt!

Da gikk ulven til landhandleren og kjøpte et stort stykke kritt. Og da han hadde spist det, ble han så fin i målet. Så skyndte han seg tilbake igjen og banket på døren. - Lukk opp, barna mine! Mor er kommet hjem og har med noe godt til dere.

Men han hadde stukket den svarte labben sin like bort ved vinduet, slik at barna så den. Og så ropte de: - Å nei, vi lukker ikke opp for deg, for du er ulven. Moren vår har ikke slike svarte føtter.

Da løp ulven til en baker og sa: Jeg har støtt foten min, stryk litt deig på den! Og bakeren klinte labbene hans inn med deig. Så løp han til mølleren og sa: - Strø hvitt mel på labbene mine!

Men mølleren skjønte at ulven tenkte på noe vondt, og så ville han ikke. Da sa ulven: - Hvis du ikke gjør det, så eter jeg deg! Og da ble mølelren redd og gjorde labbene hans hvite.

Så gikk ulven for tredje gang og banket på: - Lukk opp! Mor er kommet hjem og har med noe godt til dere! Geitekillingene svarte: - La oss først få se labbene dine, så vi ser om du er moren vår!

Da la ulven labbene sine i vinduet. Og da ungene så at den var hvit, trodde de at det var sant alt det den hadde sagt. Så åpnet de døren, men den som kom inn, det var ulven! Nå ble de stakkars ungene redde og ville gjemme seg.

Den ene sprang under bordet, den andre opp i sengen, den tredje inn i ovnen, den fjerde i kjøkkenet, den femte i skapet, den sjette under vaskefatet og den syvende i klokkekassen. Men ulven fant dem etter tur, og han var så glupsk at han slukte dem alle sammen. Bare den minste i klokkekassen kunne han ikke finne.

Men nå var han ordentlig mett også. Derfor ruslet han ut på vollen og la seg under et tre, og der sovnet han.

Like etter kom en geitemor hjem fra skogen. Og hva var det hun så? Døren stod på vidt gap, stoler og benker var kastet om hverandre. Vaskefatet lå i småbiter på gulvet, og tepper og puter var revet ut av sengen. Hun lette og lette etter barna, men kunne ikke finne dem. Hun ropte på dem også, den ene etter den andre, men ingen svarte. Endelig, da hun kom til den yngste, svarte en tynn, liten stemme: - Jeg er i klokkekassen, mor! Geitemor halte ham ut, og så fortalte han at ulven hadde kommet og ett opp alle de andre. Stakkars geitemor, hun gråt og gråt.

Til slutt gikk hun utenfor, og det vesle kjeet løp med. Da de kom ut på vollen, så de ulven som lå under treet og snorket så grenene skalv. Geitemor så nøye på den, og plutselig så hun at noe rørte seg inne i den store, fulle ulvemaven. - Å nei, å nei, tenkte hun, - kanskje de stakkars barna mine lever ennå! Så løp hun inn etter kniv og nål og tråd og skar opp maven på ulven. Og etter som hun skar, spratt killingene ut, den ene etter den andre, til de var der alle seks. De var like levende som før og hadde ikke lidd noe vondt.

Nå ble det vel glede! De fløy rett i armene på mor og hoppet omkring henne, men mor sa: - Gå og plukk sammen mange, mange gråstein, barn. Vi vil fylle maven på ulven mens den sover.

Og så stappet de hele ulvemaven full med stein, så mange som de kunne få inn. Geitemor sydde maven sammen igjen. og ulven merket ingen ting og rørte ikke på seg engang.

Til slutt var ulven utsovet og reiste seg. Men den var blitt tørst av alle steinene i maven og ville gå ned til brønnen for å drikke. Da den begynte å gå, skranglet steinene inne i maven på den, og ulven ropte:

Hva ramler og skramler i maven min? Det skulle vel være geitebein, men jamen kjennes det ikke som stein!

Da den kom til brønnen og bøyde seg utover kanten for å drikke, ramlet alle steinene fremovre og trakk den med seg ned i vannet så den druknet.

De syv små geitekillingene sprang bort til brønnen og ropte: - Ulven er død! Ulven er død! Og så danset de med moren sin rundt brønnen, så glade var de over at den stygge ulven hadde druknet.



Change: Change: