Multilingual Folk Tale Database


Der Wolf und die sieben jungen Geisslein (Jacob & Wilhelm Grimm)

Susi ja seitsemän pikku kiliä Volk in sedem kozličkov
unknown author unknown author
Finnish Slovenian

Oli kerran vanha vuohi ja sillä seitsemän pikku kiliä. Vuohiemo rakasti pienokaisiaan, kuten ihmisäitikin rakastaa lapsiaan. Joka päivä se kävi metsässä syömässä ja antoi palattuaan maitoa pikku kileille. Eräänä päivänä vuohi oli taas lähdössä metsään. Se kutsui luokseen kaikki seitsemän pikku kiliä ja sanoi: ”Rakkaat lapset! Minä menen käymään metsässä. Varokaa ilkeätä sutta, sillä jos se pääsee sisään, se syö teidät kaikki! Helpostihan te suden tunnette. Sen ääni on karkea ja käpälät mustat.” ”Rakas emo, olemme hyvin varovaisia. Älä ole yhtään levoton!”

Vuohiemon lähdettyä kului vain hetkinen, kun jo ovelle koputettiin, ja joku huusi: ”Avatkaa rakkaat lapset! Täällä on emo, ja minulla on mukanani jotakin hyvää teille.” Pikkukilit kuulivat, että sisäänpyrkijän ääni oli hyvin karkea. Siitä he tiesivät, että siellä oli susi. ”Emme avaa”, ne huusivat. ”Et ole emomme. Emolla on kaunis ja lempeä ääni, mutta sinun äänesi on karkea ja ruma.” Sen kuultuaan susi juoksi kauppiaan luo, osti suuren palan liitua ja söi sen. Siitä suden ääni tuli kimakammaksi. Se meni uudelleen tuvalle ja huusi: ”Avatkaa rakkaat lapset. Emo on täällä, ja minulla on mukanani jotakin hyvää teille.” Mutta susi oli nostanut käpälänsä ikkunalaudalle, ja pikku kilit huomasivat, että se oli aivan musta. ”Emme avaa!”, ne sanoivat yhdestä suusta. ”Emollamme ei ole tuollaista mustaa ja rumaa käpälää, sinä olet susi.”

Susi juoksi kiireesti leipurin luo ja pyysi sivelemään hiukan taikinaa käpäläänsä. Leipuri tekikin niin. Sitten susi meni myllyyn ja pyysi mylläriä ripottelemaan jauhoja taikinan päälle. Mylläri arveli, että sudella oli paha mielessä ja hän kieltäytyi täyttämästä ilkeän pedon pyyntöä. Mutta susi uhkasi: ”Jos et tee, kuten käsken, syön sinut.” Silloin mylläri pelästyi ja ripotteli jauhoja suden käpälään. Kolmannen kerran susi riensi tuvalle, koputti ikkunaan ja huuteli: ”Avatkaa, rakkaat lapset! Täällä on emo, ja minulla on mukanani jotakin hyvää teille.” Pienet kilit huusivat vastaan: ”Näytä ensin käpäläsi, että näemme, oletko varmasti emomme!” Susi nosti käpälänsä ikkunalaudalle. Kun pikku kilit näkivät, että se oli valkoinen, he luulivat emon olevan siellä ja avasivat oven. Mutta sisään astuikin susi ja hädissään pikku kilit koettivat piiloutua mikä minnekin. Yksi juoksi pöydän alle, toinen sänkyyn, kolmas uuniin, neljäs keittiöön, viides ruokasäiliöön, kuudes pesuammeen taakse ja seitsemäs kellokaappiin.

Susi sai kuitenkin ne käsiinsä ja nielaisi yhden toisensa jälkeen. Vain nuorinta, joka oli kätkeytynyt kellokaappiin, se ei löytänyt. Susi oli nyt kylläinen. Se laahusti tiehensä ja heittäytyi nukkumaan niitylle puun alle. Kun vuohiemo palasi metsästä kotiin, sitä kohtasi kauhea näky. Tuvan ovi oli avoinna, pöydät, tuolit ja penkit nurin. Pesuamme oli rikki, peitteet ja pielukset oli vedetty pois sängystä. Turhaan vuohiemo etsi lapsiaan kaikkialta. Viimein kuului nuorimman vieno ääni: ”Rakas emo, minä olen täällä kellokaapissa!” Vuohiemo veti pikku kilin esiin, ja se kertoi, että susi oi tullut sisään ja syönyt kaikki muut. Vuohiemo oli lohduton surusta kuultuaan pikku kiliensä kohtalosta. Viimein vanha vuohi astui murheellisena ulos tuvasta pikku kili perässään. Tultuaan niitylle ne näkivät suden makaavan puun juurella. Se kuorsasi niin kovasti, että oksat heiluivat. Vanha vuohi katseli sutta ja huomasi jotakin liikkuvan sen vatsassa. ”Jospa minun pienet lapseni olisivatkin vielä elossa”, se mietti. Pikku kili sai juosta tupaan hakemaan sakset, neulan ja lankaa. Vuohiemo alkoi leikata suden vatsaa auki. Tuskin hän oli ennättänyt päästä työn alkuun, kun ensimmäinen pikku kili jo pisti päänsä reiästä ja kiipesi ulos. Kaikki muutkin hyppäsivät esiin toinen toisensa jälkeen. Ne olivat ihka eläviä ja vahingoittumattomia, sillä ahne susi oli nielaissut ne kokonaisina. Siitäpä vasta ilo syntyi! Kaikki pikku kilit hyväilivät emoaan, joka oli pelastunut ne suden vatsasta. Vanha vuohi sanoi: ”Juoskaa jokainen hakemaan kiviä! Täytämme pedon vatsan niillä.” Pikku kilit hakivat kiviä ja sulloivat niitä suden vatsaan niin paljon kuin suinkin saivat mahtumaan. Sitten vanha vuohi ompeli reiän kiinni. Susi nukkui koko ajan sikeästi eikä huomannut mitään. Nukuttuaan tarpeeksi susi viimein heräsi. Sille oli tullut jano, ja se päätti lähteä kaivolle juomaan. Mutta heti, kun peto liikahti, kivet kolahtelivat sen vatsassa toisiaan vasten. Silloin susi ulvoi: ”Söin tänään kuusi kiliä, en enempää mä voisi. Nyt vatsassani kolisee, kuin kiviä siel`oisi.” Kaivolle päästyään susi kumartui juomaan. Mutta raskaat kivet painoivat niin paljon, että peto putosi kaivoon ja hukkui. Sen nähdessään pikku kilit huusivat täyttä kurkkua: ”Susi on kuollut! Susi on kuollut!” Iloisina ne alkoivat emonsa kanssa pyöriä piiriä kaivon ympärillä.

Nekoč je živela koza, ki je imela sedem živahnih kozličkov. Imela jih je rada, kot imajo mame rade svoje otroke. Nekega dne se je odpravljala v gozd po krmo, zato je sklicala vseh sedem in rekla: "Dragi otročički, pozorno me poslušajte! Šla bom v gozd, zato boste nekaj časa sami doma. Pazite se volka! Če mu uspe priti v hišo, vas bo pojedel s kostmi in kožo vred. Nepridiprav se pogosto zamaskira, zato morate biti še posebej previdni. Če drugega ne, ga bo izdal raskav glas in črne šape."

"Previdni bomo, mami," so rekli kozlički. "Lahko si brez skrbi." Mama koza je v slovo nežno zameketala in se pomirjena odpravila v gozd. Nedolgo zatem je potrkalo na vratih. Hripav glas je rekel: "Odprite vrata, dragi otročički! Vaša mamica se je vrnila in za vsakega ima nekaj lepega."

Toda kozlički so takoj vedeli, da hripav glas ni od njihove mame. Bil je volk. "Ne bomo odprli," so zaklicali. "Ti že nisi naša mamica. Ona ima nežen in mehak glas, tvoj pa je globok in hripav. Vemo da si ti, volk!"

Volk je odšel in začel tuhtati, kako bi si zmehčal glas. Potem se mu je posvetilo – kreda! Takoj jo je mahnil k trgovcu, kupil kos krede in jo pojedel. Še sam ni mogel verjeti, kako nežen in mehak je postal njegov glas.

Potem se je vrnil in potrkal: "Odprite vrata, dragi otročički! Vaša mamica se je vrnila in za vsakega ima nekaj lepega."

Toda kozlički so videli njegovo črno šapo, ki jo je položil na okensko polico, zato so zaklicali:"Ne bomo odprli! Naša mamica že nima črne šape. Vemo da si ti, volk!"

Spet mu ni uspelo, toda ni se predal. Skočil je do peka in rekel:"Dobri pek, poškodoval sem si taco. Ker testo blaži bolečine, te prosim, da mi z njim obložiš šapo.

Ko mu je pek s testom obložil taco, se je odpravil do mlinarja: "Mlinar, posuj mi šapo z malo moke!"

Mlinar si je mislil, da premeteni volk gotovo hoče koga ukaniti, zato je odklonil.

Toda volk je zagrozil:"Če tega ne storiš, te bom požrl! Mlinar se ga je zelo prestrašil, zato mu je pomokal šapo. Kaj hočemo, ljudje so pač takšni.

Kmalu potem se je malopridnež že tretjič prikazal pred vrati in potrkal: "Odprite vrata, dragi otročički! Vaša mamica se je vrnila iz gozda in za vsakega ima nekaj lepega."

Kozlički so zaklicali: "Najprej nam pokaži svojo nogo, da se prepričamo, ali si res naša mamica."

Volk je položil šapo na okensko polico in ko so kozlički videli, da je bela, so odprli vrata, misleč, da je njihova mama. A ni bila njihova mama – bil je volk!

Na smrt so se prestrašili in se razbežali na vse konce, da bi se poskrili. Prvi je zlezel pod mizo, drugi pod posteljo, tretji je stekel v kuhinjo, četrti se je skril v pečico, peti v omaro, šesti v korito, sedmi, najmlajši, pa si je našel skrivališče v stenski uri.

Toda volk jih je našel in brez obotavljanja požrl. Enega za drugim je stlačil po žrelu, le najmlajšega, ki se je skril v stensko uro, ni našel. Dodobra sit je potem odšel, se ulegel na travniku pod drevo in zadrnjohal.

Nedolgo zatem se je iz gozda vrnila mama koza. Lahko si predstavljate kakšen grozen prizor jo je dočakal. Vrata so bila na stežaj odprta, hiša razdejana, miza, stoli, klopce – vse prevrnjeno in polomljeno. Kuhinja razbita, spalnica razmetana, njenih ljubih kozličkov pa nikjer.

Preiskala je vso hišo, vendar nikogar ni našla. Enega za drugim je začela klicati po imenu, a nihče se ni oglasil. Naposled pa je poklicala za najmlajšim in oglasil se je drobcen glasek: "Tukaj sem, mamica, v stenski uri."

Vzela ga je iz ure in povedal ji je, kako jih je volk ukanil ter požrl vse razen njega. Lahko si predstavljate njeno žalost.

Potrta je stopila na svež zrak, najmlajši kozliček pa je odskakljal za njo. Ko sta prišla do travnika, sta pod drevesom opazila spečega volka. Ta je smrčal tako glasno, da so tresle veje.

Mama koza si je volka previdno ogledovala, ko je opazila, da se v njegovem nabreklem trebuhu nekaj premika. "O, marička," je vzdrhtela. "Ali je mogoče, da so moji otročički še zmeraj živi?"

Kozlička je takoj poslala po škarje, šivanko in sukanec. Potem je volku prerezala trebuh in glej – že pri prvem rezu je ven pokukala glavica kozlička. Ko je postala luknja dovolj velika, je vseh šest kozličkov drug za drugim skočilo iz trebuha. Vsi so bili živi in zdravi, saj jih je volk v svoji požrešnosti kar cele pogoltnil.

Joj, kako je bila mamica vesela. Svoje ljube otročičke je tesno objela, potem pa jim naročila: "Ljubi otroci, vsak naj gre in poišče en velik kamen, da bomo z njimi napolnili okrutnežu trebuh, dokler še spi."

Otroci so kmalu prinesli sedem debelih kamnov in z njimi napolnili volkov trebuh. Mama koza ga je hitro zašila, medtem ko je volk trdno spal. Še ganil se ni.

Ko pa se je naposled prebudil, se je počutil nekam čudno. Močno ga je zažejalo, zato se je namenil stopiti do studenca. Toda takoj, ko je vstal, se je kamenje v njegovem trebuhu premaknilo in zarožljalo. Tedaj je rekel:

"Le kaj v trebuhu se obrača, tako rožlja in se prevrača? Šest kozličkov sem pojedel, pa se zdi, kot da bi kamne snedel."

Ko je prišel do studenca in se nagnil k vodi, se je sedem kamnov v njegovem trebuhu premaknilo in ga potegnilo v globino. Bil je pretežak, da bi lahko splaval na površje, zato je utonil.

Ko so kozlički videli, kaj se je zgodilo, so začeli kričali: "Volk je mrtev! Volk je mrtev!" Skupaj z mamico so nato veselo skakljali in poplesavali okrog studenca.



Change: Change: