Multilingual Folk Tale Database


Der Wolf und die sieben jungen Geisslein (Jacob & Wilhelm Grimm)

Susi ja seitsemän pikku kiliä El lobo y la siete cabritillas
unknown author unknown author
Finnish Spanish

Oli kerran vanha vuohi ja sillä seitsemän pikku kiliä. Vuohiemo rakasti pienokaisiaan, kuten ihmisäitikin rakastaa lapsiaan. Joka päivä se kävi metsässä syömässä ja antoi palattuaan maitoa pikku kileille. Eräänä päivänä vuohi oli taas lähdössä metsään. Se kutsui luokseen kaikki seitsemän pikku kiliä ja sanoi: ”Rakkaat lapset! Minä menen käymään metsässä. Varokaa ilkeätä sutta, sillä jos se pääsee sisään, se syö teidät kaikki! Helpostihan te suden tunnette. Sen ääni on karkea ja käpälät mustat.” ”Rakas emo, olemme hyvin varovaisia. Älä ole yhtään levoton!”

Vuohiemon lähdettyä kului vain hetkinen, kun jo ovelle koputettiin, ja joku huusi: ”Avatkaa rakkaat lapset! Täällä on emo, ja minulla on mukanani jotakin hyvää teille.” Pikkukilit kuulivat, että sisäänpyrkijän ääni oli hyvin karkea. Siitä he tiesivät, että siellä oli susi. ”Emme avaa”, ne huusivat. ”Et ole emomme. Emolla on kaunis ja lempeä ääni, mutta sinun äänesi on karkea ja ruma.” Sen kuultuaan susi juoksi kauppiaan luo, osti suuren palan liitua ja söi sen. Siitä suden ääni tuli kimakammaksi. Se meni uudelleen tuvalle ja huusi: ”Avatkaa rakkaat lapset. Emo on täällä, ja minulla on mukanani jotakin hyvää teille.” Mutta susi oli nostanut käpälänsä ikkunalaudalle, ja pikku kilit huomasivat, että se oli aivan musta. ”Emme avaa!”, ne sanoivat yhdestä suusta. ”Emollamme ei ole tuollaista mustaa ja rumaa käpälää, sinä olet susi.”

Susi juoksi kiireesti leipurin luo ja pyysi sivelemään hiukan taikinaa käpäläänsä. Leipuri tekikin niin. Sitten susi meni myllyyn ja pyysi mylläriä ripottelemaan jauhoja taikinan päälle. Mylläri arveli, että sudella oli paha mielessä ja hän kieltäytyi täyttämästä ilkeän pedon pyyntöä. Mutta susi uhkasi: ”Jos et tee, kuten käsken, syön sinut.” Silloin mylläri pelästyi ja ripotteli jauhoja suden käpälään. Kolmannen kerran susi riensi tuvalle, koputti ikkunaan ja huuteli: ”Avatkaa, rakkaat lapset! Täällä on emo, ja minulla on mukanani jotakin hyvää teille.” Pienet kilit huusivat vastaan: ”Näytä ensin käpäläsi, että näemme, oletko varmasti emomme!” Susi nosti käpälänsä ikkunalaudalle. Kun pikku kilit näkivät, että se oli valkoinen, he luulivat emon olevan siellä ja avasivat oven. Mutta sisään astuikin susi ja hädissään pikku kilit koettivat piiloutua mikä minnekin. Yksi juoksi pöydän alle, toinen sänkyyn, kolmas uuniin, neljäs keittiöön, viides ruokasäiliöön, kuudes pesuammeen taakse ja seitsemäs kellokaappiin.

Susi sai kuitenkin ne käsiinsä ja nielaisi yhden toisensa jälkeen. Vain nuorinta, joka oli kätkeytynyt kellokaappiin, se ei löytänyt. Susi oli nyt kylläinen. Se laahusti tiehensä ja heittäytyi nukkumaan niitylle puun alle. Kun vuohiemo palasi metsästä kotiin, sitä kohtasi kauhea näky. Tuvan ovi oli avoinna, pöydät, tuolit ja penkit nurin. Pesuamme oli rikki, peitteet ja pielukset oli vedetty pois sängystä. Turhaan vuohiemo etsi lapsiaan kaikkialta. Viimein kuului nuorimman vieno ääni: ”Rakas emo, minä olen täällä kellokaapissa!” Vuohiemo veti pikku kilin esiin, ja se kertoi, että susi oi tullut sisään ja syönyt kaikki muut. Vuohiemo oli lohduton surusta kuultuaan pikku kiliensä kohtalosta. Viimein vanha vuohi astui murheellisena ulos tuvasta pikku kili perässään. Tultuaan niitylle ne näkivät suden makaavan puun juurella. Se kuorsasi niin kovasti, että oksat heiluivat. Vanha vuohi katseli sutta ja huomasi jotakin liikkuvan sen vatsassa. ”Jospa minun pienet lapseni olisivatkin vielä elossa”, se mietti. Pikku kili sai juosta tupaan hakemaan sakset, neulan ja lankaa. Vuohiemo alkoi leikata suden vatsaa auki. Tuskin hän oli ennättänyt päästä työn alkuun, kun ensimmäinen pikku kili jo pisti päänsä reiästä ja kiipesi ulos. Kaikki muutkin hyppäsivät esiin toinen toisensa jälkeen. Ne olivat ihka eläviä ja vahingoittumattomia, sillä ahne susi oli nielaissut ne kokonaisina. Siitäpä vasta ilo syntyi! Kaikki pikku kilit hyväilivät emoaan, joka oli pelastunut ne suden vatsasta. Vanha vuohi sanoi: ”Juoskaa jokainen hakemaan kiviä! Täytämme pedon vatsan niillä.” Pikku kilit hakivat kiviä ja sulloivat niitä suden vatsaan niin paljon kuin suinkin saivat mahtumaan. Sitten vanha vuohi ompeli reiän kiinni. Susi nukkui koko ajan sikeästi eikä huomannut mitään. Nukuttuaan tarpeeksi susi viimein heräsi. Sille oli tullut jano, ja se päätti lähteä kaivolle juomaan. Mutta heti, kun peto liikahti, kivet kolahtelivat sen vatsassa toisiaan vasten. Silloin susi ulvoi: ”Söin tänään kuusi kiliä, en enempää mä voisi. Nyt vatsassani kolisee, kuin kiviä siel`oisi.” Kaivolle päästyään susi kumartui juomaan. Mutta raskaat kivet painoivat niin paljon, että peto putosi kaivoon ja hukkui. Sen nähdessään pikku kilit huusivat täyttä kurkkua: ”Susi on kuollut! Susi on kuollut!” Iloisina ne alkoivat emonsa kanssa pyöriä piiriä kaivon ympärillä.

Érase una vez una vieja cabra que tenía siete cabritas, a las que quería tan tiernamente como una madre puede querer a sus hijos. Un día quiso salir al bosque a buscar comida y llamó a sus pequeñuelas. "Hijas mías," les dijo, "me voy al bosque; mucho ojo con el lobo, pues si entra en la casa os devorará a todas sin dejar ni un pelo. El muy bribón suele disfrazarse, pero lo conoceréis enseguida por su bronca voz y sus negras patas." Las cabritas respondieron: "Tendremos mucho cuidado, madrecita. Podéis marcharos tranquila." Despidióse la vieja con un balido y, confiada, emprendió su camino.

No había transcurrido mucho tiempo cuando llamaron a la puerta y una voz dijo: "Abrid, hijitas. Soy vuestra madre, que estoy de vuelta y os traigo algo para cada una." Pero las cabritas comprendieron, por lo rudo de la voz, que era el lobo. "No te abriremos," exclamaron, "no eres nuestra madre. Ella tiene una voz suave y cariñosa, y la tuya es bronca: eres el lobo." Fuese éste a la tienda y se compró un buen trozo de yeso. Se lo comió para suavizarse la voz y volvió a la casita. Llamando nuevamente a la puerta: "Abrid hijitas," dijo, "vuestra madre os trae algo a cada una." Pero el lobo había puesto una negra pata en la ventana, y al verla las cabritas, exclamaron: "No, no te abriremos; nuestra madre no tiene las patas negras como tú. ¡Eres el lobo!" Corrió entonces el muy bribón a un tahonero y le dijo: "Mira, me he lastimado un pie; úntamelo con un poco de pasta." Untada que tuvo ya la pata, fue al encuentro del molinero: "Échame harina blanca en el pie," díjole. El molinero, comprendiendo que el lobo tramaba alguna tropelía, negóse al principio, pero la fiera lo amenazó: "Si no lo haces, te devoro." El hombre, asustado, le blanqueó la pata. Sí, así es la gente.

Volvió el rufián por tercera vez a la puerta y, llamando, dijo: "Abrid, pequeñas; es vuestra madrecita querida, que está de regreso y os trae buenas cosas del bosque." Las cabritas replicaron: "Enséñanos la pata; queremos asegurarnos de que eres nuestra madre." La fiera puso la pata en la ventana, y, al ver ellas que era blanca, creyeron que eran verdad sus palabras y se apresuraron a abrir. Pero fue el lobo quien entró. ¡Qué sobresalto, Dios mío! ¡Y qué prisas por esconderse todas! Metióse una debajo de la mesa; la otra, en la cama; la tercera, en el horno; la cuarta, en la cocina; la quinta, en el armario; la sexta, debajo de la fregadera, y la más pequeña, en la caja del reloj. Pero el lobo fue descubriéndolas una tras otra y, sin gastar cumplidos, se las engulló a todas menos a la más pequeñita que, oculta en la caja del reloj, pudo escapar a sus pesquisas. Ya ahíto y satisfecho, el lobo se alejó a un trote ligero y, llegado a un verde prado, tumbóse a dormir a la sombra de un árbol.

Al cabo de poco regresó a casa la vieja cabra. ¡Santo Dios, lo que vio! La puerta, abierta de par en par; la mesa, las sillas y bancos, todo volcado y revuelto; la jofaina, rota en mil pedazos; las mantas y almohadas, por el suelo. Buscó a sus hijitas, pero no aparecieron por ninguna parte; llamólas a todas por sus nombres, pero ninguna contestó. Hasta que llególe la vez a la última, la cual, con vocecita queda, dijo: "Madre querida, estoy en la caja del reloj." Sacóla la cabra, y entonces la pequeña le explicó que había venido el lobo y se había comido a las demás. ¡Imaginad con qué desconsuelo lloraba la madre la pérdida de sus hijitas!

Cuando ya no le quedaban más lágrimas, salió al campo en compañía de su pequeña, y, al llegar al prado, vio al lobo dormido debajo del árbol, roncando tan fuertemente que hacía temblar las ramas. Al observarlo de cerca, parecióle que algo se movía y agitaba en su abultada barriga. ¡Válgame Dios! pensó, ¿si serán mis pobres hijitas, que se las ha merendado y que están vivas aún? Y envió a la pequeña a casa, a toda prisa, en busca de tijeras, aguja e hilo. Abrió la panza al monstruo, y apenas había empezado a cortar cuando una de las cabritas asomó la cabeza. Al seguir cortando saltaron las seis afuera, una tras otra, todas vivitas y sin daño alguno, pues la bestia, en su glotonería, las había engullido enteras. ¡Allí era de ver su regocijo! ¡Con cuánto cariño abrazaron a su mamaíta, brincando como sastre en bodas! Pero la cabra dijo: "Traedme ahora piedras; llenaremos con ellas la panza de esta condenada bestia, aprovechando que duerme." Las siete cabritas corrieron en busca de piedras y las fueron metiendo en la barriga, hasta que ya no cupieron más. La madre cosió la piel con tanta presteza y suavidad, que la fiera no se dio cuenta de nada ni hizo el menor movimiento.

Terminada ya su siesta, el lobo se levantó, y, como los guijarros que le llenaban el estómago le diesen mucha sed, encaminóse a un pozo para beber. Mientras andaba, moviéndose de un lado a otro, los guijarros de su panza chocaban entre sí con gran ruido, por lo que exclamó:

"¿Qué será este ruido

que suena en mi barriga?

Creí que eran seis cabritas,

mas ahora me parecen chinitas."

Al llegar al pozo e inclinarse sobre el brocal, el peso de las piedras lo arrastró y lo hizo caer al fondo, donde se ahogó miserablemente. Viéndolo las cabritas, acudieron corriendo y gritando jubilosas: "¡Muerto está el lobo! ¡Muerto está el lobo!" Y, con su madre, pusiéronse a bailar en corro en torno al pozo.



Change: Change: